Suomessa on arviolta 300 000 omaishoitajaa. Omaishoidossa olevista noin 60 000 on laitoskuntoista. Tästä määrästä vain 32 000 omaishoitajaa on omaishoidontuen piirissä. Helsingissä oli vuonna 2010 n. 3 400 omaishoitajaa tämän tukijärjestelmän piirissä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Helsingin todellinen omaishoitajien lukumäärä on n. 35 000 – 40 000. Reilu puolet näistä tapauksista on vanhuksia (ilmeisesti lukumäärä voi olla suurempinkin, mutta vastaa tässä arviota perustuen koko valtakunnan lukumääriin).
Kunnan näkökulmasta omaishoito on varsin edullinen vaihtoehto ja kun katsoo em. lukuja niin aika monta henkilöä tekee työtä, jolla on tarkoitus. Nimittäin työtä joka voi olla henkisesti ja fyysisesti raskasta, (yleensä oman päätoimensa tai määräaikaisen tuntityön ohella).
Kansantaloudellisessa mielessä talkootöiden tekeminen on siis kannattavaa, mutta onko mietitty tässäkin asiassa seurannaisvaikutuksia. Useimmiten omaishoitaja joutuu taiteilemaan toimeentulonsa rajoilla. Saattaa nimittäin olla että omaishoitaja tekee tuntitöitä, jolloin kaikki se aika joka kuluu omaishoidossa on poissa toimeentulosta.
Pahimmassa tapauksessa tunnollinen omaishoitaja irtisanotaan päätoimestaan, koska työnantajilla ei välttämättä ole ymmärrystä poissaoloille ja myöhästymisille.
Omaishoitotilanne voi tulla perheen elämään hiljaa hiipuen tai yllättäen.
Omaishoitajia ovat muun muassa kehitysvammaisen lapsen vanhemmat, ikääntyvistä vanhemmistaan huolehtivat sekä puolisoaan hoitavat parhaassa työiässä olevat.
Pahoin pelkään että edellä esittämäni todellinen omaishoitajien lukumäärä on tuplaluku. Helsingin tulisi aktiivisesti tuottaa ja laatia omaishoidon strategia, jossa annetaan myös omaishoitajille mahdollisuus lepoon ja virkistykseen. (tämä kirjoitus liittyy vaaliteemaani: asiakaslähtöisyys ja ennaltaehkäisevien toimien tukeminen)